Cambodia

Aamulla hyvästelin tytöt pikaisen aamiaisen jälkeen. Heidän kyytinsä lähti hieman omaani aikaisemmin ja kun oma kyytini oli 15 minuuttia myöhässä ehdin jo hieman hermostua. Pääsin kuitenkin aikanaan ”bussiasemalle” ja istuin odottamaan ”bussia” muutaman muun turistin kanssa. Pian yksi etäisesti autoa muistuttava 60-luvun museojäänne kaarsi pihaan, enkä kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Pian eräs hälyttävä ajatus alkoi kehittyä mielessäni. ”Ei kai se vaan ole tuo...” 5 minuuttia myöhemmin löysin itseni kyseisen ruosteläjän etupenkiltä valmiina viimeiseen bussiseikkailuun.

Ja seikkailu se jälleen kerran oli. Heti alkuun kysyin kuskilta, että ”toimiiko tuo radio?”. Saatuani odotetun vastauksen aloin hieman pettyneennä lukea kirjaa. Musiikki olisi varmasti piristänyt matkaa huomattavasti. No, radio ei toiminut, mutta kuski ja apukuski paikkasivat ongelmaa laulamalla paikallisia kansantanhuja Siem Riepistä rajalle asti.

Sama tie, kuin tullessa tarjosi jälleen kerran samat töyssyt ja maisemat, joskin tällä kertaa ehdin jo luulla pääseväni ongelmitta perille. Kuitenkin vain pari tuntia ennen rajaa ”autostamme” puhkesi rengas. Se ei menoa kuitenkaan sen suuremmin haitannut. Edessä häämöttävä pikkukaupunki tarjosi renkaan paikkauspalvelua paikallisella tehokkuudella. Vajaan tunnin ylimääräisen varjossa seisoskelun jälkeen hyppäsimme takaisin "autoon". Tällöin viimeistään huomasin vaihtaneeni väriä. Tieltä nouseva punainen pöly oli löytänyt tiensä pikku maantiekiitäjämme sisäpuolelle. (Matkatoimisto, mistä ostin lipun sanoi, että autossa on ilmastointi. Se luonnollisesti tarkoitti sitä, että ikkunoita pidettiin auki koko matkan.)

Viimeiset 10000 töyssyä kuluivat varsin nopeasti ja päästyämme tuttuun rajakaupunkiin hyppäsin tyytyväisenä ulos ”bussista” ja lähdin lompsimaan kohti passintarkastusta. Rajamuodollisuudet sujuivat yllättävän helposti ja ehdin jo luulla, että olisin Bangkokissa ennen kahdeksaa. Olin jälleen kerran turhan optimistinen. Rajan jälkeen löysin ison läjän turisteja, jotka olivat myös menossa kohti Bangkokkia. Seuraavan kahden tunnin aikana kaipasin eurooppalaista tehokkuutta enemmän, kuin koskaan. Paikallinen neronleimaus oli kuljettaa ihmiset pienissä ryhmissä rajalta bussiasemalle ja siellä sitten kerääntyä busseihin. Käytössä oli yksi auto, joten operaatioon kului aikaa aivan uskomattoman paljon. Vielä, kun olin yksi viimeisistä jonossa (kiitos puhjenneen renkaan), jouduin odottamaan kauiten. Juttelin erään ranskalaisen pariskunnan kanssa ja ihmettelin heidän kanssaan, miksi bussi ei voinut tulla hakemaan ihmisiä suoraan rajalta? Tilaa lastaamiseen olisi rutosti ja ylimääräistä logistiikkaa pienempien autojen kanssa ei tarvittaisi. Suureksi yllätykseksi viimeinen bussi tulikin hakemaan meidät suoraan rajalta ja lähdimme viimein kohti Bangkokia.

Viidentoista tunnin matkan jälkeen paluu Khao San-kadulle tuntui uskomattoman hienolta. Kello oli kymmenen illalla ja katu oli täyttynyt toiminnasta. Joka puolella soi erilainen musiikki ja kävelin tavaroideni kanssa täydessä hurmoksessa hostellia etsien. Suurin osa paikoista oli ehtinyt täyttyä, joten jouduin tyytymään kohtalaisen kalliiseen vaihtoehtoon. Huoneesta jouduin maksamaan 13 euroa yö, mutta olin sen verran väsynyt ja nälissäni, etten välittänyt. Halusin vain mahdollisimman äkkiä suihkuun ja illalliselle.

Venytin viimeistä iltaa pelaamalla biljardia paikallisia vastaan samassa paikassa, jossa pelasin ensimmäisenä yönä koko reissulla. Yöunet jäisivät sopivan lyhyeksi. Pystyisin paremmin nukkumaan lentokoneessa seuraavan yön.

Uljas menopelimme

Jos tie näyttää paikoin tältä, ei ole ihme, että joudumme pysähtymään...

...täällä

Aamupäivällä tytöt suuntasivat takaisin temppeleille. Itse olin edellisenä iltana päättänyt tehdä jotain muuta, vaikka temppeleissä voi parhaillaan vaellella vaikka koko viikon. Aikaa ei kuitenkaan ollut, kuin kaksi päivää joten halusin nähdä mahdollisimman paljon.

Otin jälleen tutun kuskin mukaani ja suuntasin paikalliseen sotamuseoon. Kambodzan historian mustimmat vuodet lienevät 70-luvulla, jolloin Khmer Rouge-joukot surmasivat 2 miljoonaa siviiliä ja jonka jälkeen Vietnamin armeija valtasi Phnom Penhin. Tämän jälkeen maa on hitaasti, mutta varmasti kehittynyt kohti normaalia valtiota. Sotamuseo oli juuri ja juuri kolmen dollarin lipun arvoinen. Lähinnä siellä oli armeijan 60-luvun rojua levitettynä ympäriinsä ilman sen suurempia selityksiä. Kaiken lisäksi lähes poikkeuksetta kaikki tankit ja tykit olivat vanhoja, tuhottuja romuja, jotka oltiin vain raahattu sotamuseon pihalle.

Tunnin kiertelyn jälkeen löysin jotain mielenkiintoista. 70-luvun sotien peruilta maassa on edelleen ties kuinka monta miljoonaa maamiinaa piilossa pelloilla ja pikkukylissä. Kuukausittain niissä haavoittuu/kuolee kymmeniä ihmisiä vielä tänäkin päivänä. Selailin kuukausittaisia ja vuosittaisia raportteja kuolonuhreista eri alueilla ja suureksi yllätyksekseni huomasin, että Suomen Ulkoministeriö on yksi suurimmista miinanraivauksen tukijoista. Kaksi maata tuki jokaista raporttia ja Suomen Ulkoministeriö oli toinen tukija joka ikisessä raportissa, mitä sieltä löytyi. Myös Belgia ja Saksa näyttivät olevan miinanraivauksen uranuurtajia.

Sotamuseon jälkeen pysähdyin pariksi-kolmeksi tunniksi paikalliseen kulttuurikylään. Kultturikylä oli ns. ”Disneyland Cambodia”. Sisälle päästyäni kaikki olikin yhtäkkiä siistiä, kerjäläisiä ei näkynyt missään, rakennukset olivat uusia ja kaikki ongelmat loistivat poissaolollaan. 12 dollarin lippu oli siis selkeästi suunnattu rikkaille turisteille, jotka asuvat 5 tähden hotelleissa. En ehkä kuulunut suurimpaan kohdeyleisöön, mutta pidin käynnistä silti. Oppaani osasi kohtalaista englantia ja ilman häntä en olisi kyllä saanut koko käynnistä mitään irti. Aloitimme vahakabinetilla, jossa oli aidon kokoisia vahanukkeja Kambodzan historian merkkihenkilöistä. Tämän jälkeen tutustuimme täytettyihin eläimiin, jotka eivät tarjonneet mitään ihmeellistä, joten jatkoimme matkaa.

Seuraavana oli vuorossa sekalaiset tanssiesityksen eri vähemmistöheimojen kulttuureista. Esitykset olivat varsin hyviä (vaikka yhden kuvan keltaisella lohikäärmeellä onkin ”Korn”-paita päällä =) ja sain muutaman aika onnistuneen kuvan. Aurinko alkoi kuitenkin pikkuhiljaa laskea ja sanoin oppaalleni, että pitäisi alkaa lähteä. Kävelimme vielä pienoismallikylän läpi, josta näki pienennetyn version maan suurimmista nähtävyyksistä. Kuten kaikki itseäänkunnioittavat turistirysät, myös tämä paikka oli laittanut uloskäynnin matkamuistomyymälän yhteyteen. 60 dollarin hintaiset puiset patsaat nykyisestä kuninkaasta eivät jostain syystä oikein innostanut, joten tyydyin vain kävelemään kaupan läpi. Tämän jälkeen kuljettajani vei minut takaisin hotelliin.

Ilta meni pakkaillessa. Tytöt kertoivat, että heilläkin oli varsin onnistunut päivä. Temppeleitä oli kosolti vieläkin lisää, mutta aika loppui kesken. He lähtisivät huomenna Phnom Penhiin, sieltä Laosiin. Yhtäkkiä tajusin, että itse lähtisin huomenna Bangkokkiin ja sieltä seuraavana päivänä kotiin. Melkein puolentoista kuukauden pituinen matka oli todellakin kääntymässä kohti loppuaan. Aikaisin seuraavana aamuna lähtisin taas bussilla kohti Bangkokkia ja hyvästelisin viimeiset matkakumppanini. Matkustaminen yksin Kambodzasta Thaimaahan olisi varmasti piristävää, mutta vielä piristävämpää olisi vihdoin palata kotiin.

En ole varsinaisesti potenut koti-ikävää, mitä nyt saunaa ja ruisleipää on tullut välillä ikävä. Viisi ja puoli viikkoa on kuitenkin pitkä aika toisella puolella maapalloa ja olen kyllä varsin valmis suuntaamaan taas kohti tuttua ja turvallista Suomea.

60-luvulla käytössä ollut tankki

Vaara - miinoja

Lohikäärmetanssi. Huomaa tanssijan t-paita =)

Vääntäydyimme sängystä ylös noin yhdeltätoista ja aloimme valmistautua päivän temppelikierrokseen. Koko maan varmasti suurin ja suosituin nähtävyys on Angkorin temppelialue. Täällä kaikki on muutenkin Angkoria. Hotellien nimet, katujen nimet, matkatoimistot ja ravintolat ovat nimetty Angkorin mukaan. Luonnollisesti myös Kambodzan kansallisolut on, mikäs muukaan, kuin ”Angkor Beer”.

Saimme hostellista jokaiselle oman skootterin ja kuskin hintaan 5 dollaria/päivä. Kuskit ajoivat meidät temppelialueelle ja neuvoivat mihin kannattaa mennä. Tämän jälkeen he siirtyivät odottelemaan, että tulisimme takaisin.

Temppelit olivat suorastaan uskomattomia. Parhaimmillaan yli 800-vuotiaat rakennukset olivat yhä pystyssä ja lähes kaikkiin pääsi sisälle. Ilman näitä temppeleitä, koko maan turismi olisi lapsiprostituution varassa. Vastaavaa ei näe missään muualla. Kuulin muilta jo Kambodzassa käyneiltä, että temppelit ovat hienoja, mutta en odottanut mitään tällaista. Siksipä laitoin ennätysmäärän kuvia tämän päivän kirjoitukseen. Nämä ovat muuten samat temppelit, missä Tomb Raider-elokuva on kuvattu.

Kuvat ja kuvatekstit kertokoon päivän kohokohdat:

Portti temppelialueelle

Isoimpaan temppeliin vei catwalk-tyylinen tie

Paikallista porrastaidetta. Rukoilemisesta ei aikanaan ainakaan tehty tarkoituksella liian helppoa.


Minä, Pia ja Mette erään temppelin ulkopuolella.

Illalla söimme verrattain kalliissa pizzeriassa verrattain kehnoa pizzaa ja ajoimme kuskiemme kanssa takaisin hostellille. Tytöt menivät suoraan huoneeseen, itse jäin juttelemaan hetkeksi muiden bussissa tulleiden kanssa. Ennen pitkää raahauidin itsekin yläkertaan.

Tervetuloa Kambodzaan! Kaakkois-Aasian sivistyksen keskus tarjoaa sinulle unohtumattomia elämyksiä! Elämys alkaa Kambodzan ja Thaimaan rajalla, josta yksi maan suurimmista valtateistä tuo sinut unohtumattomalla tarmolla kohteeseesi. Tie on yksi maan parhaimmista; tasaisimmilla osuuksilla nopeudet voivat nousta jopa yli 50km/h!

Aikaisen aamuherätyksen jälkeen astuimme taas vaihteeksi bussiin ja suuntasimme tällä kertaa kohti Kambodzaa. Bussimatka sujui varsin normaalisti rajalle saakka, jonka jälkeen vaihdoimme ”minibussiin” (Henkilökuljetukseen tarkoitettu Hiace). Minibussimatkaa en varmasti unohda ikinä.

Kuvittele kauhein, hirvein ja huonoimmassa kunnossa oleva tie, minkä tiedät. Hyvä, nyt kerro se kahdella ja sen jälkeen nosta neljänteen potenssiin. Näin pääset lähelle Thaimaan rajan ja Siam Riepin välisen tien kuntoa. Se, miten siinä pystyy edelleen ajamaan rekoilla ja miten autot ylipäätänsä s
elviää perille asti, on minulle edelleen täysi mysteeri. Siinä tiellä on pinta-alaltaan varmasti enemmän kuoppaa, kuin tasaista. Auton pohja otti maahan kiinni ainakin 20 kertaa matkan aikana ja matka kesti muutenkin Bangkokista yhteensä 15 tuntia. Kambodzan osuus ollen kuitenkin vain 8 tuntia.

Rajan ylitys sujui mutkitta ja pääsimme pian nauttimaan paikallisen bussiaseman viihtyisistä tiloista. Pian tuo kyseinen Hiace kurvasikin pihalle ja sulloimme sen täyteen turisteja. Meidän lisäksi kyydissä oli muutama britti, yksi jenkki ja pari japanilaista. Alkumatka meni vielä asfaltintapaisella, mutta pian se alkoi repeillä ja lopulta olimme hiekkatiellä. Matkaoppaat viihdyttivät meitä opettamalla paikallisen kielen perusteita ja osoittelemalla silloin tällöin paikallisiin nähtävyyksiin. Paikallisesta nähtävyydestä käy melkein mikä vain, minkä löydät ympäriltäsi, sillä juuri mikään ei ole mitään, mitä olisit aikaisemmin nähnyt. Esim. bensa-asemat ovat yksinkertaisuudessaan puuhökkeleitä, jonka pihalta löytyy rivi coca-cola-pulloja täynnä bensaa.

Matkan alettua ihan mukavissa merkeissä, pysähdyimme illalliselle n. 3 tuntia ja 30000 töyssyä myöhemmin. Paikallinen ruokakulttuuri on hyvin samantapainen (ainakin toistaiseksi), kuin Thaimaassa joten tyydyin lautaselliseen riisiä ja sianlihaa. Maksupuoli hoitui dollareilla. Varasin niitä mukaan yllin kyllin, koska täällä ei ole raha-automaatteja (siis koko maassa ei todellakaan ole yhtään Otto-maattia). Tämän jälkeen oppaat ilmoittivat, että matkaa olisi jäljellä vielä kolme tuntia, joten astuimme takaisin Hiaceen.

Matka jatkui, kuten ennenkin, kunnes tuli pimeää. Pimeällä ajamiseen tuli pientä lisähaastetta. Vastaantulevat autot nimittäin harvemmin tajusivat ottaa pitkiä valoja pois päältä, joten omatkin silmät häikäistyivät tasaisin väliajoin. Myös yhden auton kerrallaan kantavat sillat toivat oman vivahteen matkantekoon. Pysähdyimme kerran vielä vessatauolle ja kyseisellä pysäkillä oli valtava lauma paikallisia lapsia myymässä matkamuistoja, sun muuta krääsää. Lapset puhuivat yllättävän hyvää englantia ottaen huomioon, että nuorimmat olivat vasta 8-vuotiaita. No, tämän maan tulevaisuus lienee turismissa, joten parasta onkin, että oppivat englantia pienestä pitäen.

Tauon jälkeen lähdimme viimeiselle 1,5 tunnille säkkipimeään myöhäisiltaan. Matka sujui jälleen niin kuin ennenkin, kunnes jotain odottamatonta tapahtui. Noin 65000. töyssyn kohdalla auton pohja otti vaihteeksi kiinni maahan, auto sammui keskelle tietä, eikä suostunut inahtamaankaan. ”Mikäs tässä”, tuumasin, ”ollaan keskellä Kambodzaa keskellä ei mitään. On pimeää ja auto sanoi sopimuksen irti. Noooooooo...silloin, ku minä olin armeijassa...” Saimme siis ylimääräisen, joskin ei-toivotun tauon ennen kuin tie muuttui taas päällystetyksi kaupungin läheisyydessä. Kuski onnistui, kuin onnistuikin lopulta potkaisemaan moottoria juuri siihen oikeaan kohtaan ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Ah sitä autuutta, kun pääsimme autosta viimein ulos ja astuimme mukavan vierasmajan pihalle. 2 dollaria yöltä (halvin tähän mennessä) ja vähintäänkin toisiksi paras huone toistaiseksi. On hyvä tuuletin, jääkaappi, sähköt, suihku, vessa ja jopa TV. Tilaakin on yllin kyllin. Saatuamme tavarat huoneeseen unta ei olisi tarvinnut kauaa odotella. Huomenna lähtisimme tutustumaan Kambodzan mahtaviin temppeleihin koko päiväksi. Edellinen yö jäi todella lyhyeksi, joten päätimme herätä seuraavana päivänä vasta, kun siltä tuntuu. Päätin kuitenkin mennä alakertaan juttelemaan paikallisten kanssa, joka osoittautui ihan mukavaksi rupatteluhetkeksi.

Juttelimme paikan erään työntekijän kanssa pitkään Kambodzan historiasta. Olin jo ehtinyt lukea matkaoppaastani sitä sun tätä 70-luvun kauheuksista, jolloin ”Khmer Rouge”-joukot tappoivat yli 2 miljoonaa siviiliä kambodzassa. Samalla keskustelimme nykypäivän ongelmista ja mainitsin itse mm. tyytyväisyyteni paikallisten asenteeseen turismirikollisuutta kohtaan. Turismirikollisuudella tarkoitan laitonta asekauppaa, huumekauppaa ja lapsiprostituutiota, jotka kaikki kukoistavat tässä maassa. Matkalla tänne näin muutaman kyltin, missä luki joko, että ”We don´t need no weapons anymore” (Emme enää tarvitse aseita) ”Abuse a child here and go to prison in your own country” (Hyväksikäytä lasta täällä, niin kärsit linnatuomio omassa maassasi) ”Throwing litter to the river spoils our water resources” (Joen roskaaminen tuhoaa vesivaramme).

Olin tosiaan positiivisesti yllättynyt paikallisten asenteesta maan ongelmiin. Monissa maissa vastaavat ongelmat lakaistaisiin maton alle, mutta täällä niihin on ihan oikea lähestymistapa. Turistit näkevät heti maahan tultuaan, että paikallisia kyllä kiinnostaa, jos teet jotain typerää. Kambodzalainen linnatuomio tuskin houkuttelee monia.

Ei sillä, on tämä kuitenkin yksi rikollisten luvatuista maista...Ehkä tulevaisuudessa asiat ovat paremmin.

P.S. Joo, tiedän kyllä, että maan virallinen nimi on Kamputsea, mutta se kuulostaa ja näyttää niin uskomattoman typerältä, että kutsun sitä Kambodzaksi, joka lienee sen vanha kirjoitusasu.

Minä, Mette ja Pia Kambodzan bussissa